Vuoden 2023 alussa antamassaan ratkaisussa KKO 2023:8 korkein oikeus linjasi, mikä merkitys annetaan tuotevastuun näkökulmasta sille, että joku on varustanut tuotteen tavaramerkillään. Korkein oikeus haki tulkinnalleen tukea myös Unionin tuomioistuimesta.
Ratkaisun oikeudellinen viitekehys
Tuotevastuulain (694/1990) 5§:n 1 momentin mukaan tuotevastuulain mukainen vahingonkorvausvelvollisuus on ensinnäkin sillä, joka on valmistanut tai tuottanut vahinkoa aiheuttaneen tuotteen (1 kohta). Lisäksi korvausvelvollisuus on muun muassa sillä, joka on markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan (4 kohta).
Lakia koskevan hallituksen esityksen (HE 119/1989 s. 25) perustelujen mukaan tavaroiden jakelussa on suhteellisen tavallista, että yritys markkinoi tuotteita omalla nimellään, vaikka tuotteet ovat toisten valmistamia. Tähän on usein syynä se, että myydessään vähemmän tunnettujen valmistajien tekemiä tuotteita yritys haluaa käyttää hyödykseen hyvin vakiinnutetun tavaramerkkinsä ja siihen kohdistuvan yleisön luottamuksen. Sen, joka tällä tavalla haluaa käyttää hyväkseen saavuttamaansa liikearvoa, on kannettava sama tuotevastuu kuin valmistajan, jos hän on antanut valmistajalle tai muulle luvan varustaa tuotteen omalla tunnuksellaan.
Tuotevastuuta koskevia säännöksiä on yhdenmukaistettu Euroopan unionissa tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25.7.1985 annetulla neuvoston direktiivillä 85/374/ETY, jota on muutettu 10.5.1999 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 1999/34/EY (”tuotevastuudirektiivi”). Unionin tuomioistuimen mukaan direktiivillä on siinä säänneltyjen kysymysten osalta pyritty toteuttamaan jäsenvaltioiden lainsäädännön täydellinen harmonisointi (Skov ja Bilka, C-402/03).
Tuotevastuudirektiivin 1 artiklan mukaan valmistaja vastaa vahingosta, joka aiheutuu hänen tuotteensa puutteellisesta turvallisuudesta. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan valmistajalla tarkoitetaan lopputuotteen valmistajaa, raaka-aineen tuottajaa ja osatuotteen valmistajaa sekä sitä, joka varustamalla tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan esiintyy tuotteen valmistajana.
Tuotevastuudirektiivi on saatettu Suomessa voimaan tuotevastuulailla. Tuotevastuulain hallituksen esityksen (s. 1 – 2) mukaan lakiehdotus vastaa direktiiviä vähäisin poikkeuksin.
Asian tausta
Kuluttajan asunnossa oli syttynyt tulipalo. Palon syttymissyyksi arvioitiin viallinen kahvinkeitin, jonka kuluttaja oli ostanut jälleenmyyjältä tulipaloa edeltävänä päivänä.
Vakuutusyhtiö A korvasi kuluttajalle kotivakuutuksen perusteella tulipalosta aiheutuneen vahingon. Näin ollen sille siirtyi kuluttajan oikeus vaatia korvausta tuotevahingon perusteella.
Tulipalon aiheuttanut kahvinkeitin ja sen pakkaus oli varustettu tunnuksilla ”Philips” ja ”Saeco”, jotka olivat yritys B:lle rekisteröityjä tavaramerkkejä. Kahvinkeittimen oli valmistanut yhtiö C, joka oli B:n omistama tytäryhtiö.
A nosti B:tä vastaan kanteen, jossa se vaati korvausta tuotevahingosta. Vakuutusyhtiö kohdisti korvausvaatimuksensa B:hen, koska B omisti kahvinkeittimen valmistajayhtiö C:n osakkeet ja koska kahvinkeitin oli varustettu B:n tavaramerkeillä. Lisäksi kahvinkeitintä oli markkinoitu B:n suomenkielisillä internetsivuilla.
B kiisti A:n kanteen vedoten siihen, ettei se ollut kahvinkeittimen valmistaja, eikä se ollut markkinoinut kahvinkeitintä Suomessa.
Käräjäoikeuden tuomio
Käräjäoikeus viittasi perusteluissaan siihen, että:
- kahvinkeitin oli riidattomasti varustettu A:n tavaramerkeillä,
- kahvinkeitintä oli markkinoitu internetsivuilla philips.fi, joiden tekijänoikeudet olivat A:lla,
- A:n suomenkielisillä internetsivuilla mainittiin, että Suomesta ostetuilla tuotteilla on Philipsin kansainvälinen takuu.
Käräjäoikeus hyväksyi B:n tuotevahinkoon perustuvan korvausvaatimuksen. Käräjäoikeus katsoi, että B oli markkinoinut kyseistä tavaramerkeillään varustettua kahvinkeitintä Suomessa ja oli siten vastuussa tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta aiheutuneesta vahingosta.
Hovioikeuden tuomio
B haki käräjäoikeuden tuomioon muutosta hovioikeudelta. Päinvastoin kuin käräjäoikeus, hovioikeus katsoi asiassa jääneen näyttämättä, että B olisi markkinoinut kahvinkeitintä omanaan Suomessa. B ei siten ollut hovioikeuden mukaan vastuussa kahvinkeittimen aiheuttamasta tuotevahingosta ja näin ollen se hylkäsi vakuutusyhtiön korvauskanteen.
Valituslupa ja välitoimi korkeimmassa oikeudessa
A:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, oliko B tuotevastuulain nojalla vastuussa sen tavaramerkillä varustetun ja sen tytäryhtiön valmistaman kahvinkeittimen aiheuttamasta vahingosta.
Korkein oikeus katsoi olevan tulkinnanvaraista, mitä tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetaan sillä, että tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan varustanut taho esiintyy tuotteen valmistajana. Kysymys oli siitä, edellytetäänkö tavaramerkillä varustamisen ohella joitakin muita kriteerejä, jotta tavaramerkin haltijan katsotaan esiintyneen tuotteen valmistajana. Jos tällaisia lisäkriteerejä edellytetään, tulkintaa katsottiin tarvittavan myös niiden sisällöstä ja arviointitavasta. Korkein oikeus esitti unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Edellyttääkö tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädetty valmistajan määritelmä sitä, että se, joka on varustanut tuotteen tai sallinut sen varustamisen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, myös jollakin muulla tavalla esiintyy tuotteen valmistajana?”
Unionin tuomioistuin vastasi korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön tuomiolla 7.7.2022 (C-264/21) seuraavasti:
”[Tuotevastuudirektiivin] 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä tarkoitettu valmistajan käsite ei edellytä, että se, joka on varustanut tuotteen tai sallinut sen varustamisen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, myös jollakin muulla tavalla esiintyy tuotteen valmistajana.”
Korkeimman oikeuden päätös
B katsoi, että tuotevastuulain säännökset eroavat tuotevastuudirektiivistä siltä osin kuin on kysymys tuotteen tavaramerkillään varustaneen vastuusta tuotevahingosta, sillä tuotevastuulain mukaan vahingonkorvausvastuun edellytyksenä on, että tavaramerkin haltija on myös markkinoinut tuotetta. Unionin tuomioistuimen tuomioon perustuvat tuotevastuulain tulkinta, jonka mukaan tuotteen tavaramerkillään varustaneen ei edellytä myös markkinoineen tuotetta, johtaisi B:n mukaan tuotevastuulain sanamuodon vastaiseen tulkintaan.
Korkein oikeus totesi, että tuotevastuulakia on tulkittava ja sovellettava huomioon ottaen tuotevastuudirektiivi ja sitä koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansallinen tuomioistuin on velvollinen tulkitsemaan kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutetaan.
Korkein oikeus totesi kuitenkin, että edellä mainitun periaatteen soveltamisella on unionin tuomioistuimen mukaan tietyt rajat. Kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua unionin oikeuteen, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet, eikä kyseinen velvollisuus voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem -tulkinnalle. Direktiiviin ei voida vedota yksityisten välisessä riita-asiassa jäsenvaltion sellaisen lainsäädännön sivuuttamiseksi, joka on ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa.
Korkein oikeus totesi, että tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan vahingonkorvausvelvollisuus on sillä, joka markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan. Korkein oikeus totesi, että markkinoinnin käsite on merkityssisällöltään laaja pitäen sisällään erilaisia toimenpiteitä, joilla yritykset pyrkivät edistämään omien tuotteidensa tai palveluidensa myyntiä. Tavaramerkin nimenomaisena tarkoituksena on puolestaan ilmaista elinkeinotoiminnassa tuotteen tai palvelun alkuperä ja erottaa markkinoilla tietyn tavaramerkin haltijan tuotteet tai palvelut muiden vastaavista. Tuotteen varustamista yleisesti tunnetulla tavaramerkillä on jo sellaisenaan pidettävä markkinointina.
Korkein oikeus katsoi, että kysymyksessä olevaa lainkohtaa voidaan siten perustellusti tulkita sen sanamuodon perusteella niin, että tuotteen varustaminen tällaisella tavaramerkillä täyttää säännöksen mukaisen vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen myös tuotteen omana markkinoimisen osalta.
Viitaten siihen, että tuotevastuudirektiivi on saatettu kansallisesti voimaan tuotevastuulailla (eräin vähäisin asiassa merkityksettömin poikkeuksin) ja siihen, että kansallisen tuomioistuimen on tulkittava kansallista lakia mahdollisimman pitkälle yhdenmukaisesti unionin oikeuden kanssa, korkein oikeus katsoi, että tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan säännöstä on tulkittava niin, että tuotteen varustaminen yleisesti tunnetulla tavaramerkillä täyttää kohdassa säädetyn vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen.
Koska kahvinkeitin oli varustettu B:n tavaramerkeillä, korkein oikeus katsoi B:n markkinoineen kahvinkeitintä omanaan ja B:n olevan tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla vastuussa vakuutusyhtiölle aiheutuneesta vahingosta, jos muut korvausvastuun edellytykset täyttyvät.
Koska hovioikeus oli hylännyt kanteen sillä perusteella, että tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan vastuuperuste ei ollut täyttynyt, hovioikeus ei ollut lausunut siitä, onko B tuotevastuulain 7 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla saattanut todennäköiseksi, ettei tuotteen turvallisuudessa ollut ollut vahingon aiheuttanutta puutetta sen liikkeellelaskuhetkellä. Oikeusastejärjestys huomioiden korkein oikeus palautti asian tältä osin hovioikeuteen.
Johtopäätöksiä
Asiassa korkein oikeus antoi merkitystä sille, että kyse oli korkeimman oikeuden arvion mukaan yleisesti tunnetuista tavaramerkeistä. Yleisesti tunnetun tavaramerkin liittämisen tuotteeseen korkein oikeus katsoi jo sellaisenaan markkinointitoimenpiteeksi. Ratkaisun perusteella jää kuitenkin avoimeksi, mikä johtopäätös tuotteen varustamisesta tavaramerkillä olisi ollut, Jos kyse olisi ollut tavaramerkistä, joka ei ole yleisesti tunnettu. Tuotteen varustamista tällaisella tavaramerkillä ei välttämättä olisi pidetty markkinointina.
Ratkaisun lopputulosta voi pitää perusteltuna lain tarkoituksen ja kuluttajansuojan toteutumisen kannalta. Tuotevastuulain nimenomaisena tavoitteena on ollut parantaa vahinkoa kärsineen oikeutta saada korvaus tuotevahingosta sekä saada yritykset tehostamaan markkinoimiensa tuotteidensa valvontaa. Tuotevastuun toteutumisen kannalta kuluttajalla on intressi saada vastuutaho helposti tunnistettua tuotteen tavaramerkin tai muiden ulkoisesti havaittavien seikkojen perusteella. Yleisesti tunnetun tavaramerkin osalta ratkaisu selkeyttää tilannetta.
Korkeimman oikeuden päätös nro 145 on annettu 2.2.2023 (diaarinro S2020/111).
